*

Mirita Saxberg Järjen ääni

Kiusaaminen on kouluväkivaltaa

Koulujen arkea tuntemattomille sana ”kiusaaminen” saattaa kalskahtaa vastaavalta pieneltä rutinalta kuin ”kiukuttelu” tai jokin, mitä lapset tekevät pikkupahuuksissaan. Tällä viikolla A-studio avasi hyvin sitä, mitä koulukiusaaminen on. Se ei ole olankohautuksella kuitattavaa pikku kiusantekoa, vaan pahimmillaan raakaa väkivaltaa. Nimittely, repiminen, pois sulkeminen, lyöminen, tavaroiden varastelu tai piilottelu, esineillä heittely, juoruilu, välinpitämättömyys, somessa tapahtuva mustamaalaaminen ja muu toiseen ihmiseen kohdistuva loukkaus johtaa pahimmillaan itsemurhiin. Ruumiillinen väkivalta on aina samalla henkistä väkivaltaa. Henkistä väkivaltaa on olemassa myös ilman fyysistä kosketusta.

Kuten väkivalta aina, koulukiusaaminen aiheuttaa henkisiä vammoja, jotka vaikuttavat ihmiseen pitkäkestoisesti. Etenkin lapsilla ja nuorilla herkän kehitysvaiheen aikana syntyneet vauriot varjostavat henkistä kehitystä pitkään – monesti aiheuttaen loppuelämän psyykkiset haavat. Kouluaikana koettu väkivalta voi olla syynä mm. ahdistukseen, masennukseen, sitoutumiskammoon, itsetunto-ongelmiin, väkivaltaisuuteen ja esiintymiskammoon. Saattaa olla, että koulukiusattu ei koskaan kykene ylläpitämään tervettä parisuhdetta ilman psyyken parantavaa apua, tai myöhemmän elämänvaiheen kriisin positiivista ratkaisua.

Aikuisten keskuudessa vastaava väkivallan teko ja toisen ihmisen vammauttaminen on rikos, joka johtaa rangaistukseen. Lasten ja nuorten kohdalla rangaistuksen korvaa koulutus, opastus oikeanlaiseen käytökseen ja avun anto. Apua tarvitsevat niin väkivallan tekijät kuin sen uhritkin. Auttaminen on kuitenkin hankalaa, jos avun tarpeesta ei tiedetä. Kiusatuksi joutumista hävetään ja sen jälkiä piilotellaan. Kotona valehdellaan, että uusi pipo hukkui, eikä kerrota totuutta, että joku otti sen päästä eikä antanut takaisin. Kiusattu lapsi ottaa mieluummin vastaan vanhemmilta tulevat moitteet kuin sanoo mitä oikeasti tapahtui.

Vanhemmat eivät aina huomaa lastensa kokemaa kouluväkivaltaa. Toiset vanhemmat eivät välitä. Opettajat eivät aina huomaa oppilaidensa kokemaa kouluväkivaltaa. Toiset opettajat eivät välitä. Oppilas- ja opiskelijahuolto, eli koulupsykologit ja terveydenhoito määritellään sote-uudistuksessa osaksi kuntien ja koulujen järjestämisvastuulla olevia koulujen palveluja. Sosiaali- ja terveysalan työntekijöille annetaan vastuu auttaa kiusattuja. Kunnilla ja kouluilla on kasvavat oikeudet puuttua kiusaamiseen.

Lasten ja nuorten keskuudessa paras tapa käytöksen muuttumiseen on sosiaalinen paine ja koulukiusaajien julkinen häpeä teoistaan. A-studiossa rohkeasti kokemuksistaan kertonut väkivallan uhri, 14-vuotias Cinderella Karisukki, kertoi kiusaamisen vähentyneen, kun hän teki siitä julkista. Koulukiusattu pikkuveljeni sai apua, kun hän vihdoin kertoi kokemastaan väkivallasta kouluvuosia jatkuneen piinan jälkeen. Omalla kohdallani haukkuminen, tavaroilla heittely, ulkopuolelle jättäminen ja vaatteista retuuttaminen väheni, kun vaadin rehtorilta saada vaihtaa luokkaa kiusaamisen takia. Kävin myös töissä koulupäivien jälkeen, jotta sain rahaa ostaa uusia trendikkäitä vaatteita. Uudessa luokassa sain uusia kavereita. Pääsin ”piireihin” ja ylemmillä luokilla olevatkaan eivät enää ohimennen ”huoritelleet” tai haukkuneet läskiksi. Kenenkään ei pidä suostua elämään kiusattuna.

Kiusaamisen olemassaolo tiedostetaan. Kiusaajat tunnetaan. Silti kiusaaminen kouluissa jatkuu. Tärkeätä on rohkaista kiusattuja – kouluväkivallan uhreja - kertomaan kokemuksistaan opettajille, vanhemmille ja kouluterveydenhoitajalle. Vielä odotellaan, että Opetusministeriö laatisi kaikkia kouluja koskevat ohjeet kouluväkivallan tunnistamiseen ja kiusaamisen kitkemiseen. Kiusatut voivat kuitenkin toimia pahan tekijöitä vastaan jo tänään tekemällä kiusaamisesta julkista välittävien aikuisten keskuudessa. Kouluväkivalta ei ole kiusatun häpeä, vaan kiusaajan.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

4Suosittele

4 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (3 kommenttia)

Käyttäjän PetriHmlinen1 kuva
Petri Hämäläinen

Hieno tasapainoinen kirjoitus. Kiusatuille julkista painetta ja häpeää, kiusaajille rohkeutta ottaa asia esille, koululaitokselle yhteisiä pelisääntöjä siihen mikä ei ole sallittua ja miten asian kanssa toimitaan.

Käyttäjän SepSaa kuva
Seppo Saari

"Nimittely, repiminen, pois sulkeminen, lyöminen, tavaroiden varastelu tai piilottelu, esineillä heittely, juoruilu, välinpitämättömyys, somessa tapahtuva mustamaalaaminen ja muu toiseen ihmiseen kohdistuva loukkaus johtaa pahimmillaan itsemurhiin."
---
Moni tutkimus on todennut tyttöjen ja naisten harjoittaman väkivallan olevan usein tällä alueella ja tapahtuvan pahimmillaan muiden huomaamatta, osin salaa ja anonyymisti. Ehkä tuo hienovarainen henkinen rääkkäys ansaitsisi myös julkista huomiota ns. mustelmaväkivällan ohella?

Kirjoittaja toteaa tällaisen heijastuvan jopa myöhempiin ihmissuhteisiin:
"Saattaa olla, että [koulu]kiusattu ei koskaan kykene ylläpitämään tervettä parisuhdetta ilman psyyken parantavaa apua, tai myöhemmän elämänvaiheen kriisin positiivista ratkaisua."

Käyttäjän magi kuva
Marko Grönroos

On selvää, että koulukiusaaminen on ongelma. Tämän itsestäänselvyyden paheksunta on kuitenkin yhtä tyhjän kanssa ilman uusia luovia keinoja sen torjumiseen.

Eipä silti, tässä oli kiitettävää kertomus omakohtaisista kokemuksista, joka monista aiemmista kertomuksista poiketen antoi hieman käsitystä tyttöihin kohdistuvasta kiusaamisesta.

    «Lasten ja nuorten keskuudessa paras tapa käytöksen muuttumiseen on sosiaalinen paine ja koulukiusaajien julkinen häpeä teoistaan.»

"Sosiaalinen paine" on aika laaja ja abstrakti asia, joka ei sellaisenaan sano yhtään mitään. Tarvittaisiin konkretiaa, miten sitä painetta voitaisiin luoda.

Vaikeutena toimissa on, että me kaikki lasten vertaisryhmien ulkopuoliset olemme kuin mekaanikkoja, jotka yritämme tehdä sydänkirurgiaa paineilmalla. Vastassamme ovat vertaisryhmien sisäisen dynamiikan herkästi aistivat pienet mestarit, jotka pelaavat kotikentällään. Juuri sosiaalisen rakenteen herkkä havaitseminen ja hyväksikäyttö ryhmän sisällä mahdollistaa kiusaamisen.

Mitä ihmettä on koulukiusaajien "julkinen häpeä", kun kiusaajien toiminta on heille merkityksellisimmässä omassa vertaisryhmässään usein täysin avointa ja julkista? Kiusaaminen siis nimenomaisesti usein tekee heistä ryhmänsä sankareita. Sinällään julkisuus voi saattaa koko ryhmän häpeälliseen asemaan, mutta toisaalta syyllinen siihen ei ole se kiusaaja vaan kantelija.

    «Cinderella Karisukki kertoi kiusaamisen vähentyneen, kun hän teki siitä julkista. Koulukiusattu pikkuveljeni sai apua, kun hän vihdoin kertoi kokemastaan väkivallasta kouluvuosia jatkuneen piinan jälkeen.»

Kantelu voi toimia tai sitten ei. Ongelma on, että kantelua vastaan on erittäin kova ryhmäpaine, mistä syystä juuri kukaan ei koskaan tee sitä. Kiusattuja usein kiusataan koko ryhmän hyväksynnällä ja tahdosta, jolloin kiusaajat ovat vain ryhmän kiitosta saavia toimeenpanijoita. Kantelemalla kiusatusta voi tällöin tulla muutenkin heikon asemansa lisäksi kantelupukki eli ryhmäpetturi, joka aikuisten maailmassa vertautuu maanpetturin asemaan. Vaikka tilanne jollain tapaa helpottuisi, voi samalla varautua vaihtamaan kaveripiiriään tai luokkaa.

Tämä on ongelmana ehkä vain tietyissä asetelmissa. Vaikuttavat toimet riippuvatkin paljon kiusaamisen lajista ja lasten vertaisryhmien rakenteesta. Suora puuttumistapa voi siis myös aiheuttaa kiusatulle vielä enemmän ongelmia, mikä juurikin on syynä kantelukynnyksen korkeuteen.

Kiusaaminen voi olla ainakin alistavaa, asemaa demonstroivaa ja painostavaa. Toisaalta väkivaltakaan ei itsessään ole selvästi kiusaamista, ainakaan jos se on melko tasavertaista – kuka kiusaa ketä jos tasavertaiset nahistelevat? Sama pätee henkisiin vastineisiin. Varsinainen kiusaaminen edellyttää yleensä selkeää epäsymmetriaa. Tällöin ei ole selkeää rajaa tavanomaisempaan sosiaaliseen kilvoitteluun – kiusaaminen voi syntyä vain siitä, että epäsymmetrisen mittelön heikompi osapuoli ei osaa puolustautua.

Koulukiusaamisen torjunnassa tarvittaisiinkin tarkkaa analyysiä ja ymmärryksen kehittämistä ryhmien rakenteesta ja dynamiikasta. Kiusaamisen vastaisten toimien ei tällöin edes tarvitsisi olla kurinpidollista puuttumista tai häpeällä pelottelua vaan ennemminkin ryhmien rakenteen manipulointia. Emmehän halua vaihtaa kiusattujen syrjäyttämistä kiusaajien syrjäyttämiseen vaan parempi on, että kaikilla menee hyvin. Keinoja voi miettiä. Kukaan ei esimerkiksi kiusaa sellaista, joka nostetaan avainasemaan ryhmien välisessä kilpailussa. Esimerkiksi meillä liikunnan opettaja joskus nosti heikoimmat oppilaat usein erikoisasemaan, jossa ryhmän menestys riippui heistä. Tällöin parhaiden – ja luokan johtajien – oli pakko ottaa heitä tukeva rooli.

Jotkut opettajat ovat sellaisia luontaisia johtajia, että kykenevät tähän sosiaalisten taitojensa vuoksi aivan itsestään. Sellaiset opettajat ovat kuitenkin ehkä harvinaisia ja muiden pitäisi kyetä samaan jollain metodiikalla. Tässä on ehkä tänä päivänä kasvavia haasteita, sikäli että opiskelun kehittyminen kurssimuotoiseksi hajauttaa ryhmiä ja tekee niiden rakenteen ymmärtämisestä vaikeampaa.

Toimituksen poiminnat